Thor

Jos on viikinkitarujen tai päräyttävien leffatehosteiden ystävä, kannattaa katsastaa viime keväänä ilmaantunut Thor-elokuva. Ehkä innokkaimmat ryntäsivät sen jo leffaan katsomaan, mutta vanhana kitupiikkini katson leffat yleensä vasta dvd-julkaisuna.
Tarina on sopivan viihdyttävä ilman suurempia yllätyksiä ja näyttävää mäiskettä ja pullistelua riittää. Kuten usein amerikkalaisissa satuolennoista kertovissa leffoissa, tässäkin päähenkilö tupsahtaa ikävien sattumuksien summanna nykymaailmaan keskelle kuolevaisia, josta tietenkin seuraa erinäisiä kommelluksia. Chris Hemsworth on loistava vaalea viikinginjärkäle raspiäänineen, Natalie Portman tarjoaa tieteisnaiskauneutta tunnusomaisilla pelästyneillä kauriinsilmillään menoa kauhistellen (hassua, mutta minulle tulee mieleen että Natalie on vähän kuin nykypäivän Audrey Hepburn siroine kasvoineen ja hentoine (lue nälkiintyneine) olemuksineen). 

Asgård (kenties inspistä Disneyn Pienen Merenneidon Tritonin palatsista?)

Astukeehan tokkiisa peremmälle!

Viikinkitarujen maailma kuvataan elokuvassa huomattavasti blingimpänä kuin vaikka skandinaavista mytologiaa käsitelleessä Valhalla-sarjakuvassa. Erityisen mielenkiintoista oli Asgårdin valtakunnan tulkinta ja näyttävä toteutus, joka oli kuin Star Warsista repäisty. Asgårdin soturit myös riehuvat astetta päivitetyimmässä vermeissä kultakypärät kimallellen. Kohtauksia piti kelailla taakse päin muutamankin kerran, sillä maailman kaikkia hienoja yksityiskohtia ei vain ehtinyt tajuta yhdellä vilkaisulla. Ja tietysti Anthony Hopkins salamoiden ratsastavana Odin-isukkina oli pelkkää plussaa. Lauantaiyön olisi voinut huonommankin käyttää.

Stormbringer!

Excuse the pun.